Perhosia vatsassa

Heipä hei uudet ja vanhat lukijat! Heräsin tänään siihen ajatukseen, että mietiskelin blogiani, jonka luulin jo kuolleen. Mietin pitäisikö tänne alkaa kirjoittelemaan uudestaan uudesta elämäntilanteestani. Päätin yrittää ja antaa blogilleni tekohengitystä. Tässä sitä sitten ollaan taas, bloggerin äärellä :)

Viime postauksessani, josta on aikaa miljoona jos toinenkin vuosi, kerroin löytäneeni rakkaani ja elämämme täyttyi odotuksesta. Odotimme uutta koiraa ja uutta kaksi jalkaista. Koira tuli, meidän rakas ihana Hamlettimme. Hänestä todennäköisesti teen ihan oman postauksen, joten ei asiasta sen enempää. Lapsi sitten antoikin hieman enemmän odottaa itseään. Yritimme, yritimme ja lopulta päätimme, että emme yritä enää. Päätimme pitää taukoa jonkun aikaa ja tadaa juuri siitä kierrosta tein positiivisen raskaustestin. Olin ihan shokissa. Meille ei pitänyt tulla vauvaa ja nyt olikin tulossa. Pelko ja sekavuus valtasi mieleni. Itkin muutaman päivän kun en oikein osannut muutakaan.

Päiviä meni, puhuimme, mietimme, käsittelimme. Lopulta aloimme ymmärtämään onnemme. Meille tulee vauva, oikeasti tulee. Alku oli pelottavaa aikaa kun jännitimme miten tässä tulee käymään. Onko lapsemme terve, kestääkö tämä loppuun asti. Ensimmäinen ultra tuli ja kaikki oli hyvin. Saimme huokaista hetken helpotuksesta, mutta minä jatkoin silti jännittämistä.. "Entä jos lapseni kuolee?". Tuli rakenneultra - meidän pojalla oli kaikki yhä hyvin. Nyt minäkin aloin uskomaan. Ehkä tämä kestääkin, ehkä lapsemme voi oikeasti hyvin.

Nyt viikkoja on 28+6 eli laskettuun aikaan on noin 2,5 kuukautta. Huh, miten pelottava ajatus. Mahakin alkaa olla jo ihan mittavan näköinen, enää en ole "vain läski" vaan ihan oikeasti näytän olevani raskaana. Hieman olen ahdistunut painon noususta ja muuttuneesta kropasta, mutta onneksi palkinto tästä on kuitenkin kaiken tämän arvoista. En siis sano, että olen täysin terve anoreksiasta ja että tämä olisi muka oikeasti helppoa. Ei todellakaan ole. Jatkan asiasta luultavasti ensi kerralla enemmän.

Päivää päivänsäteet

Heipä hei!

Täälä tervehtii vuosisadan kuumetaudin kourissa oleva epäaktivoitunut bloggaaja. Tänään on parempi päivä jo, mitä nyt ääntä ei tule, niin ajattelin päivitellä tännekkin pitkästä aikaa.

Hui hurjuus kuinka paljon on ehtinyt tapahtumaan viime päivityksestä. Muutin Helsinkiin ja siinä samassa löysin itselleni uuden miehen ja tämähän päätyi nopeasti siihen, että muutimme yhteen ja Helsingin asunnolle sai sanoa hyvästit. Nyt olen sitten onnellisesti avovaimon roolissa taas ja asustelen ihanassa pienessä rivitalopätkässä johon on muuttamassa viikonloppuna myös pikkuruinen karvainen asukki, cockeri pentu Hamlet <3

Kun erosin edellisestä suhteestani olin aivan hukassa. Päätin kokea kaiken sen mitä halusin vielä kokea, eli lähdin säätämään. Tein tunnukset alastomaan suomeen (noloa kyllä) ja sieltä sain yllättävän paljon positiivista kommenttia kropastani, joka tuntui hyvältä. Ehken olekkaan ryhävalas? Noh, sitä kautta, ja vähän muitakin reittejä, sitten löytyi yksi jos toinenkin yhden illan juttu. Muutama niistä meni vähän liian vakavaksi ja kummassakin tapauksessa selvisi, että kyseinen mies on varattu. Olin rikki ja hajalla. En luottanut enään ainoaankaan mieheen ja olin varmaan itkenyt kyynel varantoni tyhjiksi.

Sitten tapasin ystäväni kautta rakkaimpani :) Kaikki muuttui sillä hetkellä. Tiesin, että nyt olen löytänyt sen mikä pitääkin ja niin tiesi hänkin. Kaikki on tämän kohtaamisen jälkeen edennyt nopeasti. Nyt asumme yhdessä, meille tulee koira ja oikeastaan me yritämme saada aikaan pientä masuasukkiakin (hys hys ;) ). Eilen tikutin ekan ovulaation. Herran jesta kehoni toimii kuten sen pitääkin !! Olen ihan fiiliksissä vieläkin :D

Ja tästä pääsemmekin aasin siltana minun tervehtymiseeni.  Tuossa jokunen aika sitten minulle tapahtui jotain. En tiedä mitä, en todellakaan. Mutta minä vain tajusin, että tämä on nyt menneisyyttä. Minusta tulee terve ja teen kaiken sen eteen mikä pitää. Ja tässä päätöksessä pysyin. Olen lähes tulkoon terve! Syön normaalisti ja paino on noussut 53 kiloon. En pidä itsestäni vieläkään, mutta elämä on ihanaa. En sano, että kaikki ongelmat olisivat kadonneet, mutta nyt niitä on yksi vähemmän. Ja tämän kunniaksi minulle todettiin viime hokossa, että meidän mielestämme sinä olet nyt valmis. NIIN MITÄ ?!!! Olin ihan shokissa. Pärjäänkö omilla siivilläni ihan oikeasti? Näköjään he uskovat niin ja olen valmis ottamaan haasteen. Heihei syömishäiriöpoli. Uskallan nyt hypätä sieltä pois normaalille psykiatrisellepolille. Hurjaa, jännää, ihanaa ja pelottavinta ikinä. Katsotaan miten tälle tytölle käy. Toivon, että hyvin ja toivon, että pian voin kantaa mahassani uutta ihmettä, jonka takia kannattaakin olla terve <3


XXX

Vinkkejä painon nostoon

Nyt ajattelin kirjoittaa taas tällaisen anoreksiasta paranemis postauksen. Eli tarkoituksena olisi listata sellaisia asioita jotka ovat helpottaneet painon nostoa ja sen sietämistä. Nämä ovat siis vain oman kokemuksen kautta, toki jonkun mielestä puhun nyt ihan kuraa, mutta itse olen hyötynyt näistä.

1) Rusketus
Muuttuvaa kroppaa on hankala sietää ja omasta mielestä se näyttää luultavimmin maailman kamalimmalta asialta. Tähän hyvä niksi on ruskettuminen, tavalla ei väliä. Itseruskettavat kroppaan ja avot. Ruskettunut kroppa näyttää aina paremmalta kuin kalvakka iho :)

2) Hämäävät ruoka-astiat
Syöminen on vaikeaa ja isot annokset hankalia. Pakokauhu iskee jo siinä vaiheessa kun näkee sen ison läjän ruokaa lautasella. Vaan eipä hätää. Jokaisella on aina niitä astioita, jotka hämäävät ruuan määrässä. Syö keitto kupista, jossa määrä ei näytä niin isolta. Aivosi hämääntyvät luulemaan, että et syökään niin paljon ja se on helpompaa.

3) Mene shoppailemaan
Mene kaupoille shoppailemaan tavalliseen tapaan. Kun löydät jotain aivan ihanaa mikä sinun on aivan pakko saada niin osta kyseisestä vaatteesta itselle vielä liian iso koko. Näin sinulla on joku motivaattori. "Kun painoni on noussut voin käyttää tuota vaatetta". Motivaatiota vieläkin lisäämään katso, että ostamasi ihana vaate on todella kallis. Kyllä se harmittaisi heittää menemään, kerta kiva on ja vielä paljon saanut rahaa siihen palamaan.

4) Älä punnitse itseäsi liian useasti
Painonnosto vaiheessa paino nousee välillä ihan hullunkurisesti. Kannattaa siis ensinnäkin vertaila kolmen eri punnituksen lukuja, sekä välttää joka päiväistä vaa'alla ramppaamista. Se ei helpota oloasi yhtään. Ei oikeasti yhtään. Ja jos vain mahdollista niin luovu koko vaa'asta. Ei se luku vaan se miltä siusta itsestä tuntuu :)

Siinä nyt muutamia, täydennän listaa ehkä joskus :)

Ainiin ja hei hyvät vaput kaikille ! xxx

Sinua kaivaten

Tästä ei tule pitkä teksti, koska en pysty kirjoittamaan. Harkitsin pitkään, että kuuluuko minun kirjoittaa asiasta tänne alkuunkaan, mutta päätin sitten kirjoittaa.

Elämäni helvetti alkoi viikko sitten tiistaina kun äiti soitti minulle osastolle. "Iskä on joutunut sairaalaan." Hänellä oli aivoverenvuotoa. Kävin tapaamassa häntä samaisena iltana ja näky oli karmaiseva. Siinä pedissä ei enää ollut enää se ihminen kenet tunnen. Sain seurakseni sekavia puheita ja vastauksia. En voinut kuin itkeä. Lääkäri tuli kertomaan minulle, että vuotoa ei voida leikata, mutta kuntoutus aloitetaan huomenna. Kysymyksiä pyöri mielessäni, mutta en saanut yhtäkään kysyttyä. Ok, iskä joutuu vuodeosastolle pitkäksi aikaa. Sitä mietin.

Seuraavana päivänä kunto meni vain alaspäin ja tämä jatkui eiliseen asti. Tiesimme, että iskä ei selviä. Lopulta saimme eilen soiton, että voimme alkaa järjestelemään hautajaisia. Iskää ei enää ole.

Käyn suurta myllerrystä läpi. Osin olen järkevä ja järjenääni muille kun asioista ymmärrän jotain, mutta osin olen surun murtama. En kykene näyttämään suruani muille, mutta se on minussa ja syvällä. Tahtoisin vain huutaa päin maailmaa sen epäreiluudesta, mutta en sitä tee. Käyn suruni läpi yksin. Nyt täytyy vain opetella elämään uudenlaista elämää. Yksi tukiverkoistani on poissa, joten pitää varoa entistä paremmin ettei tipu.

Päiväosasto

Nyt sitten viimein päiväosasto postaus. Elikkä sielä ollaan nyt sitten oltu ensimmäinen viikko. Hurjan nopeasti mennyt aika ! Minusta kuitenkin tuntuu aivan kuin olisin sielä ihan väärässä paikassa. Muut ovat niin pieniä ja minä en. Mutta no, nyt olen sielä ja se pitää sietää. Onneksi ihmiset ovat sielä kuitenkin tosi mukavia ja ihania :) Jee, päivähoitolaiset ;)

Tiedän monia askarruttavan millaista on konkreettisesti olla päiväosastolla, joten minäpä kerron. Eli osastolla ollaan viitenä päivänä viikossa, maanantaista perjantaihin. Maanantai ja keskiviikko ovat ns. päivällispäiviä eli paikan päällä syödään myös päivällinen. Muina päivinä ruokailuja on neljä, aamupala, välipala, lounas ja taas välipala. Jokaiseen ruokailuun on aikaa puoli tuntia ja tämän jälkeen puolen tunnin lepo eli ollaan rauhassa yhteisessä oleskelutilassa.

Kaikki syövät sielä poikeuksetta perusruokavaliota, joka annostellaan itse malliannoksen mukaan ja tätä tietenkin hoitajat vahtivat. Lähes joka ruokailulla korviimme kantautuvat sanat : " Ota vielä vähän.".

Esimerkkinä voinen kertoa vaikka millainen aamupalamme on. Siihen kuuluu lautasellinen puuroa (täysi lautanen), hedelmä/mehukeitto/mehu, maitotuote ja yksi siivu leipää kera margariinin. Sillä rekkamies annoksella aloitetaan päivä. Lisäksi viikkoon mahtuu myös kaksi "sämpyläpäivää" eli kaikkien on otettava sämpylä puuron tai myslin sijasta. Meitä haastetaan.

Tämän lisäksi päivissämme on erillaisia ryhmiä. On fysioterapeutin rentoutus ja venyttely ryhmää, yhteisiä ryhmäkeskusteluhetkiä, psykoedukaatioita ja ruuanvalmistus ryhmä. Välillä päivät ovat kuolettavan tylsiä ohjelmaltaan, mutta välillä tapahtuu sitten enemmän. Pakko kuitenkin sanoa, että tylsyys kaikkoaa sillä hetkellä kun alkaa tutustumaan muihin. Mekin olemme alkaneet höpöttelemään, nauramaan ja pitämään yhteisiä tinder hetkiä :D Kuitenkaan kun ulos ei saa mennä niin nämä ovat oikein viihdyttävää ajantappoa.

Tässä ehkä tärkeimmät tylsästi kerrottuna :D Kysykää ihmeessä jos mieltä jää askarruttamaan vielä jokin niin pyrin vastaamaan! 

Älä tartu mun siipiini, anna mun mennä

Minun on pitänyt kirjoittaa päiväosasto postaus nyt parin päivän ajan kun olen ollut sielä. Tämä postaus ei kuitenkaan koske sitä. Kyseinen postaus tulee myöhemmin. Ja nyt kyseessä on ehkä aihe mistä minun ei pitäisi kirjoittaa, mutta haluan purkaa tapahtunutta jollain tapaa.

Minua alkoi ahdistamaan eilen osastolla. Pyysin opamoxin ja rauhoituin hieman. Tunne oli kuitenkin erillainen, minun oli sietämätöntä olla. Tiesin, että en selviydy tästä selvinpäin. Kotiin päästyäni kävin normaalisti apteekissa ja ostamassa sukkia samalla kaartaen alkon kautta. Valkoviinipullo tarttui matkaani. Ajattelin lasillisen rauhoittavan hermojani.

Kotiin tultuani olin kuin normaalit ihmiset, söin ja aloin katsomaan tv:tä. Silti sietämätön ahdistus vain jatkui eikä jättänyt minua rauhaan. Rintaani kylmäsi. Päätin korkata valkoviinin ja sillä samalla hetkellä kun kaadoin sitä lasiini niin tiesin ettei minun paikkani ole täälä. Hörpin nopeasti ensimmäisen lasini ja kävelin tyynesti opamoxieni luo. Kaadoin kasan käteeni. " Yksi, kaksi, kolme, neljä... kaksikymmentä." Seuraava lasi ja word auki, jotta voin kirjoittaa hyvästit.

Tahdoin pois. Toisaalta tiesin, että en saa tapettua itseäni opamoxeilla, mutta toivoin syvästi, että alkoholin kanssa ne lamaisivat hengitykseni. En kuitenkaan tiedä mitä kävi. Soitin entiselle poikaystävälleni. Rukoilin häntä tulemaan luokseni. Hän ei tullut, mutta hän soitti myrkytyskeskukseen ja sitten takaisin minulle. Kuulemma minun on saatava lääkehiiltä ja mentävä päivystykseen. Hän olisi soittanut minulle ambulanssin jos en olisi mennyt. Ystäväni heitti minut sinne ja tässä vaiheessa muistoni alkavat olla todella sumuisia.

Minut otettiin sisään, laitettiin tippa, otettiin ekg + muut labrat ja juotettiin lääkehiili (en oikeastaan muista näitä tapahtuneeksi). Nukuin yön ja aamulla lääkäri tuli toteamaan, että kaikki hyvin. Sain lähteä kotiin. Ei jatkotoimenpiteitä. Olen hengissä ja se kaduttaa minua. Olisi ollut helppo lähteä, mutta siipiini tartuttiin.
  

" Kaikkien matkan ei kuulu olla niin pitkä kuin toisten. Mun tie tuli nyt päätökseen. En sietänyt ahdistusta. Tahdoin vain pois. Se on itsekästä ja pelkurimaista, mutta mä harkitsin tätä kyllä. Koin, että tää oli vaihtoehdoista paras. Mun on nyt parempi olla. "

Uuden elämän edessä

Elämäni kokee monia myllerryksiä tällä hetkellä. En millään haluaisi myöntää ääneen, mutta olen nyt virallisesti eronnut. Olen miljoonana pirstaleena. En tiedä olenko tehnyt elämäni suurimman virheen vai onko se vain pelottavaa, koska kyseessä on ensimmäinen eroni. Olin tottunut arkeeni ja siihen etten ole yksin. Nyt seinät huutaa tyhjyyttään ja kaatuu päälleni niin etten saa henkeä. Haluaisin olla muuaalla ja keksinkin mitä suurempia tekosyitä lähteä pois kotoa. Tunnen kuitenkin suurta syyllisyyttä, että samalla jätän kissani. Tämä ei ole oikein sitäkään kohtaan ja se kyllä osoittaakin sen ettei voi hyvin, mutta voimavarani ovat kuluneet loppuun ja niistä ei enää riitä kissalleni.

Mutta ehkä ero on jonkin uuden alku? Ehkä minun oli tarkoitus jäädä vielä hetkeksi eteläsuomeen. Näin ainakin hoitoni jatkuisi. En vain tiedä enää mitä hoitaa. En nää motivaatiota elämälläni. En jaksa enää elää, olen vain tyhjänä kuorena. Ruoka tuntuu maailman vastenmielisimmältä asialta. Yritän syödä, mutta tuntuu kuin kaikki tulisi vain ylös. En oikeastaan välitä enää kaloreistakaan. Ihan sama mitä syön. Ei sillä ole merkitystä.

Maanantaina elämääni sotkeutuu myös päiväosasto klo 10.00. Saan opetella kahden viikon ajan miten syödä taas ihmisiksi. En ymmärrä miten pystyn siihen. Miten saan ruokaa kurkusta alas. Olen myös ihmisten ympäröimänä koko päivän. Joudun olemaan sosiaalinen vaikka kaikki puolustuskeinoni huutavat piiloutumaan. "Älkää katsoko kun kidun." Tahdon itkeä. Tahdon, että joku lohduttaa ja paijaa. Tahdon hukata kaikki tunteeni. Tahdon pikakelata elämäni pois. En jaksa enää.